Project Description

EtusivuMateriaalit, Näkökulma, RuokamurrosKolme haastetta ruokajärjestelmässä

Näkökulman on kirjoittanut ruokamurrokseen perehtynyt Ahlmanin projektipäällikkö Antti Luomala.

Kansainvälisen ruokajärjestelmän piirteitä ja haasteita

Vuonna 2021 teollinen ruokajärjestelmä sykkii tehokkaasti: tästä todistaa sekä nälänhätien suhteellinen väheneminen että teollisuusmaiden ruokamarketin hengästyttävä valikoima. Järjestelmä, jota tutkijoista Tuomas Kuhmonen kutsuu ”hintaohjautuvaksi” ja Ville Lähde ”produktionistiseksi menestystarinaksi”, sisältää kuitenkin merkittäviä systeemisiä riskejä, joita tulee ymmärtää perusteellisesti sekä ruokatalouden poliittisen ohjauksen että ruokaelinkeinojen kehittämisen taustalla.

Lähteen mukaan globaalin ruokajärjestelmämme kolme tärkeää luonteenpiirrettä ovat:
1) yksinkertaistaminen ja yhdenmuotoistuminen
2) vahva kytkeytyneisyys ja työnjako
3) ekologisen perustan heikkeneminen.

Nämä luonteenpiirteet Lähde tiivistää:

Yksinkertaistaminen tarkoittaa ennen kaikkea ruoantuotannon ylläpitämistä runsaalla energia- ja luonnonvarasyötteellä, mikä näennäisesti irrottaa sen paikallisen ympäristön erityispiirteistä. Tuotannossa ei jouduta sopeutumaan vaihteleviin olosuhteisiin muokkaamalla omaa toimintaa vaan ”pakotetaan” olosuhteita intensiivisellä resurssien ja energian käytöllä. Yksinkertaistaminen on tietysti illuusio, sillä se johtaa kompleksisiin ekologisiin ongelmiin. Tähän kiinteästi liittyvä yhdenmuotoistuminen viittaa taas lajivalikoiman, tuotantotapojen ja kulutustottumusten yhdenmukaistumiseen ympäri maailman. Laajat maailman alueet muuttuvat harvojen kasvi- ja eläinlajien tuotantoalueiksi … Tämän laadullisen muutoksen rinnalla on tapahtunut valtava määrällinen kasvu, kun luonnon hyödyntämisen mittakaava on räjähtänyt.

Vahva kytkeytyneisyys ja työnjako on leimallista globalisoituneelle ruokajärjestelmälle. Riippuvaisuus kaupasta on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, ja kaupattavien ruokatuotteiden ja tuotantopanosten volyymi on kasvanut hurjasti. Paikalliset ja alueelliset ruokajärjestelmät ovat näin yhä vähemmän paikallisten luonnonolosuhteiden määrittämiä. Globaalisti katsoen ruokajärjestelmän ”modulaarisuus” on siis vähentynyt, eli kaikki alueet ovat yhä enemmän tekemisissä keskenään, ja paikallisten tai alueellisten ruokajärjestelmien omavaraisuusaste laskee. Tämä on yhtäältä suojannut paikallisilta ruokajärjestelmien häiriöiltä kuten katovuosilta, kun vaihtoehtoisia hankintakanavia on tarjolla. Toisaalta se on lisännyt haavoittuvuutta, kun häiriöt voivat levitä nopeasti globaalien yhteyksien kautta. Leviämistä torjuvia puskureita on vähemmän. Lisäksi kauppasuhteiden eriarvoisuus on heikentänyt monia paikallisia ruokajärjestelmiä, kun paikallinen tuotanto ei pysty kilpailemaan tuonnin kanssa. Etäisten alueiden keskinäisen kytkeytymisen seurauksena paikallisten ja alueellisten häiriöiden siirtyminen eteenpäin ja ketjuuntuminen käy yhä todennäköisemmäksi. Selkeämmin hahmotettavan kaukokytkennän ohella – esimerkiksi tuotantohäiriö yhtäällä, hinnan nousu ja levottomuuksia toisaalla – tapahtuu vaikeammin ennakoitavia oheisvahinkoja, kun häiriöt leviävät laajemmalle ruokajärjestelmässä esimerkiksi kauppapolitiikan, hyödykespekulaation, kuljetusvaikeuksien ja muiden välittävien tekijöiden kautta.

Ilmastonmuutos ja siihen osin liittyen merten tilan heikkeneminen, makean veden varantojen ja virtausten hupeneminen, viljelysmaan tuhoutuminen ja ruoantuotannon laajeneminen yhä uusille alueille sekä ruoantuotannolle elintärkeiden ’ekosysteemipalveluiden’ vaurioituminen ja luonnon monimuotoisuuden kato vaikeuttavat nyt ja tulevaisuudessa monin tavoin ruoantuotantoa. Sen lisäksi, että ruokajärjestelmät kärsivät näistä muutoksista, ne itse edistävät niitä voimakkaasti.

Teolliseen, ’produktionistiseen’ ruokajärjestelmään liittyy siis lukuisia yhteen kietoutuvia haasteita. Nostamme maakunnallisesta näkökulmasta tarkasteluun näistä haasteista kolme: maatilayritysten kannattavuuden romahdus, pintamaan rappeutuminen sekä järjestelmän energiatase ja panosriippuvuus.

Maatilayritysten kannattavuuskriisi

Maatilayritysten taloudellinen tilanne on taloudellisesti kestämätön. Ongelmaa on tuloksetta yritetty ratkaista kaksi vuosikymmentä. Siinä tuoksinassa olemme kasvaneet kiinni monimutkaisiin kansainvälisiin ruokaketjuihin ja maatalouden tukiin.

Suomalaisten maatilayrittäjien tulo on kahdessa vuosikymmenessä romahtanut alle puoleen. Vuonna 2016 maatilojen keskimääräinen yrittäjätulo, eli yrittäjäperheen saama korvaus tehdystä työstä ja sijoitetusta pääomasta, oli 11.200 euroa (1). Ennusteen mukaan vuonna 2019 tuotantokustannusten vähentämisen jälkeen maatalous- ja puutarhayritykset jäävät keskimäärin 28.000 euroa tappiolle. Vuosina 2002–2016 maatalouden tuotantokustannusten kattamiseen on tarvittu kaikki maatalouden markkinatuotot ja keskimäärin 60 prosenttia tuista (2). Käytännössä siis 40 prosenttia tuesta on jäänyt viljelijäperheiden ansioksi.

Merkittävä osa suomalaisista maatiloista tuottaa käytännössä raaka-ainetta harrastuksena siitä ilosta, että saa pitää elämäntapansa ja omistaa maatilansa tuotantoresurssit. Vähälukuiset menestyjätkin – kasvuhenkiset ja tuottavat maatilayritykset – ovat velkaantuneet voimakkaasti.

Pohjoisessa Suomessa tilanne on erityisen haastava: 2016 sijoituimme 28:n EU-jäsenmaan joukossa maa- ja puutarhatalouden kannattavuusvertailussa sijalle 25 (3). Kun tuottajahinnat eivät vastaa kannattavuustavoitteita kompensoivat tuottajat kasvattamalla tuotantomääriä, lykkäämällä korjausinvestointeja ja optimoimalla tukien saantia, mikä johtaa paikoin ylituotantoon ja hintojen laskuun, paikoin keinotekoiseen tukiviljelyyn.

Ruokaketjun keskelle – jalostukseen ja tukkukauppaan – on muodostunut tuottoisia yrityksiä. Kansainvälisessä ruokajärjestelmässä panoksia, välituotoksia ja elintarvikkeita myydään vapailla markkinoilla. Ruoka on kilpailun seurauksena halvempaa kuin mitä se monen maan alkutuotannon näkökulmasta saisi olla. Pienten tuottajien vaikea kamppailu halpaa teollista tuontiruokaa vastaan tyhjentää maaseutuja ja kiihdyttää kaupungistumista globaalisti.

Trendi näyttää olevan, että vain suurimmat ja kilpailukykyisimmät maatilayritykset kykenevät jatkamaan toimintaansa taloudellisesti kestävästi, ja tuottamaan äärimmilleen supistetuilla kustannuksilla halpaa raaka-ainetta jalostavalle teollisuudelle. Riskejä ovat mm. sitoutuneen pääoman ja riskin suhteen vinoutuminen sekä kärjen taakse jäävien maatilayritysten vakavat ongelmat. Maatilataloudessa on korkea riski, heikko kannattavuus, mutta suuri pääoman tarve, eivätkä umpikujaan ajautuneet yritykset useinkaan voi muiden toimialojen tapaan sulkea tuotantoaan ja siirtää resursseja uusille yrittäjille. Maatila on kiinteä elämäntapa, ei vaihdettava resurssi.

Lyhyesti: tässä toimintaympäristössä useimpien maatilayritysten toimintaedellytykset ovat erittäin heikot.

ruisleipä pellavaliinan päällä, veitsi vieressä

Pintamaan rappeutuminen

Teollinen maatalous on pystynyt vähentämään työvoiman tarvetta ja nostamaan hehtaarituottoja merkittävästi automaatiolla, voimaperäisyydellä, mittakaavan kasvattamisella, erikoistumisella ja optimoimalla tuotantopanosten, kuten lannoitteiden käyttöä kansainvälisten markkinoiden välittämillä resursseilla. Tämä on kuitenkin osaltaan nopeuttanut kroonista maaperän elinvoimaisuuden ja biodiversiteetin heikkenemistä.

Maaperän eloperäinen aines sitoo enemmän hiiltä kuin kasvien maanpäälliset osat ja ilmakehä yhteensä. Pintamaasta on 150 vuoden aikana globaalisti menetetty puolet ja ongelma koskee myös Suomea. Hiilensidontakykyäkin tärkeämpää on terveen maaperän merkitys ruoantuotannolle. Suoraviivainen ja mekaaninen maaperän hyödyntäminen teollisena resurssina ja yksittäisen raaka-aineen kasvualustana, huomioimatta maaperän monimuotoisuutta ja maaperän ravintoverkon ekologisia prosesseja, voi tietyn ajan tuottaa kasvavia satoja.

Lopputuloksena on lähes poikkeuksetta rappeutuva, köyhtyvä ja satoriskeille altistava maaperä, joka vaatii jatkuvasti ulkoisia panoksia ja muokkaamista. Tuotantoprosessit ja pääoma on nyt sidottu pitkäksi aikaa voimaperäiseen, panosintensiiviseen tuotantotapaan.

Ruokajärjestelmän energiatase

Perinteisempi pientuotantoon ja kotitarveviljelyyn perustuva ruokatalous vaatii suuren määrän ihmis- ja eläintyötä. Lisäksi paikalliset ruokataloudet ovat alttiita paikallisille kriiseille. Kotitarvetuotanto ja työvoimaintensiivinen pienviljely saattavat tietoyhteiskunnasta käsin katsottuna näyttää vanhanaikaiselta, pahimmillaan orjuudelta ja raadannalta. Todellisuudessa perinteinen ruokatalous on radikaalisti energiatehokkaampaa kuin teollinen ruoantuotanto. Miten näin voi olla?

infograafi maatalouden energiatasapainosta

Perinteisessä ruoantuotannossa kasveja ja eläimiä hyödynnetään paikallisesti siten, että auringon säteilyenergia muuttuu ihmisravinnoksi soveltuvaan muotoon. Tutkimusten mukaan (4) perinteinen ruoantuotanto tuottaa 5 energiayksikköä yhtä ruoantuotantoon investoitua energiayksikköä (ihmis- ja eläintyö) kohden. Tuotantotapojen on täytynyt sopeutua hitaasti paikallisiin ilmastoihin, ekosysteemeihin ja kulttuureihin.

Teollinen, produktionistinen ruoantuotanto taas kuluttaa 10 energiayksikköä ulkoisia energiapanoksia tuottaessaan yhden yksikön verran ravintoa. Laskelmissa on huomioitu ruokaketjujen vaatimat pakkaus-, varastointi- ja kuljetuskustannukset.

Teollinen ruokajärjestelmä on tästä näkökulmasta katsottuna energianielu, joka kuluttaa perinteiseen ruokatalouteen verrattuna 50-kertaisen määrän ulkoista energiaa tuottaessaan ihmisille ravintoa. Se toimii ennustettavasti niin kauan, kun teollisen yhteiskunnan muut osatekijät – kansainvälinen finanssijärjestelmä, tuotanto- ja toimitusketjut, energiajärjestelmät ja poliittiset järjestelmät ym. – toimivat ennustettavasti. Ja niin kauan, kun ulkoista energiaa ja tuotantopanoksia on riittävästi saatavilla ja maaperä kestää voimaperäistä tuotantoa.

Ruokamurros tarkoittaa suunnanmuutosta

Useimpien maailman maiden ruokaturva riippuu täysin teollisen ruokajärjestelmän sujuvasta toimivuudesta, joten äkkinäisten muutosten tavoittelu ei ole mielekästä. Silti voidaan kysyä, voimmeko rakentaa tulevaisuuden ruokaturvaa pelkästään sellaisen toimintatavan varaan, joka edellyttää voimakkaasti energia- ja resurssisyötettä muulta yhteiskunnalta ja kaikkien muiden yhteiskunnallisten järjestelmien jatkuvaa vakautta?

Lue lisää aiheesta esim. pientilojen merkityksestä, uudistavasta maanviljelystä, lyhyistä ruokaketjuista ja Pirkanmaan ruokasektorin erityispiirteistä.

Viite 1: Karttunen, Kuhmonen ja Savikurki 2019 s. 50

Viite 2: Kuhmonen 26.9.2018

Viite 3: Karhinen, Reijo: Uusi Alku – raportti 2019 s. 10.

Viite 4: Ks. Pimentel & Pimentel 2007, Bender 2002, Mulder & Dube 2014.

Kirjoittanut:

Antti Luomala
projektipäällikkö
Ahlman

Antin osaamisalaa ovat projektinhallinta, lyhyet ruokaketjut, logistiikka, yrittäjyys, maaseutupolitiikka.

Toimittanut:

Jenni Arjoranta
projektisihteeri
Ahlman