Project Description

EtusivuMateriaalitNäkökulmaKriittinen ajattelu ja ruokajärjestelmä

Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen Tuomas Kuhmonen kirjoitti Parasta Pirkanmaalta -hankkeen toimintaympäristöselvitystä varten näkökulman kriittisestä ajattelusta ruokajärjestelmän arvioinnissa.

Kriittinen ajattelu on ruokajärjestelmän vakuutusmaksu ja tulevaisuusinvestointi

Kriittinen ajattelu tarkoittaa olemassa olevan ruokajärjestelmän rakenteen ja toimintatapojen arviointia sekä erilaisten vaihtoehtojen hahmottelua useista eri näkökulmista.

Yhteen totuuteen, ideologiaan tai näkökulmaan sokeasti uskova ja sitoutunut henkilö, toimijaryhmä tai valtio ei ole valmistautunut toimimaan toisin. Päälleliimattu kriittisyys tarkoittaa usein kielteistä suhtautumista eri vaihtoehtoihin ja joidenkin vaihtoehtojen lähtökohtaista sulkemista pois mahdollisuuksien joukosta.

Jotkut muistavat vielä valtavirran toimijoiden suhtautumisen luomualan pioneereihin: haihattelijoita, näennäisviljelijöitä, elinkeinon rapauttajia. Luomu ei ollut vaihtoehto vaan ideologinen kupla. Nyt luomu on valtavirtaa. Luomutilat ovat tavanomaisia tiloja suurempia ja paremmin kannattavia. Moni muinainen päälle sylkijä on nyt itsekin luomutoimija.

Vakuutusmaksu ja tulevaisuusinvestointi

Vaikka rakentava kriittinen ajattelu on työlästä, tulevaisuuden toimintavaihtoehtojen laaja tarkastelu voi joskus osoittautua hyväksi ratkaisuksi. Ensinnäkin minkään elinkeinon tai järjestelmän toimintaympäristö ei pysy samana ikuisesti. Teknologia muuttuu, markkinat muuttuvat, politiikka muuttuu. Ihmisten arvot, asenteet, mieltymykset ja tavoitteet muuttuvat. Liiketoimintamallin, raaka-aineen, tuotantotavan tai toimintatavan yhteensopivuus toimintaympäristön mahdollisuuksien ja vaatimusten kanssa voi heikentyä tai hävitä. Kriittinen ajattelu on ruokajärjestelmän vakuutusmaksu.

Toiseksi valittu polku hämärtää näkökenttäämme. Vakiintuneista rutiineista, normeista, tehdyistä uhrauksista eli uponneista kustannuksista, sopimuksista ja valta-asetelmista syntyy voimakenttä, joka pitää meitä sitkeästi valitulla polulla. Vaihtoehtoja haetaan polulta tai sen viereltä. Katse ei kanna kauemmaksi. Polkuriippuvuus vie junaa aiemmin valittuun suuntaan, vaikka varoitusvalot palaisivat punaisella.

Pahimmillaan polkuriippuvuus johtaa siihen, että koko hyvin tavoittein luotu järjestelmä kääntyy itseään ja alkuperäisiä tavoitteitaan vastaan. Tällaisen polkuriippuvuuden ansan välttäminen vaatii jatkuvaa valppautta ja ajoissa toimimista. Kun polku on vahva ja valoisa, sen murtaminen vaatii valtavasti energiaa ja ponnistelua. Yleensä se vaatii keskikokoisen katastrofin. Kriittinen ajattelu on ruokajärjestelmän tulevaisuusinvestointi.

Kriittistä keskustelua käydään laatikoista käsin

Keskustelua ruokajärjestelmän tulevaisuudesta käydään pääsääntöisesti erilaisista laatikoista käsin. Laatikot voivat olla ammattiaseman, ideologian tai osaamisen asettamia ja ylläpitämiä alueita, oman ajattelun ja toiminnan areenoita. Ne rajaavat näkökulman, argumentit, kohdeyleisön ja tavan käydä keskustelua. Laatikon sisällä majailee samanmielisten heimo, jonka kanssa yhteistä maailmanmallia jaetaan ja jatkojalostetaan. Muihin laatikoihin jaetaan omaa oppia, tyrkytetään omaa mallia ja huudellaan ajoittain hävyttömyyksiä.

Suomen maatalous on saastuttanut Itämeren! Maataloustukea on maksettava vain päätoimisille viljelijöille! Ulkomailla tuotetaan halvemmalla ja parempaa! Kuivuus/märkyys/kylmyys/kuumuus vaivaa, tukea tarvitaan lisää! Keskittynyt kauppa kyykyttää! Olemme EU-valtio, rahat ja säännöt tulevat Brysselistä! Vain suuruus tuo mittakaavaetuja ja kilpailukykyä! EU:n kauppasopimukset hyödyttävät meitä kaikkia!

Laatikoilla on monenlaisia rooleja ja vaikutuksia. Ne yhdistävät ja erottavat. Ne tarjoavat identiteettejä ja samaistumisen kohteita. Niissä jaetaan ammattitietoa, hiljaista tietoa ja kokemuksia – viisauttakin. Ne ylläpitävät uskoa oman asian tärkeydestä, ylläpitävät tarinaa yhteisestä historiasta ja luovat yhdensuuntaisen näkymän tulevaan. Laatikoiden sisällä elellessä suhteellisuudentaju hämärtyy ja osa kärpäsistä muuttuu härkäsiksi.

Laatikoiden välillä jaetaan valtaa ja käydään määrittelykamppailua käsitteistä, argumenteista ja juonista, joiden ympärille syntymässä oleva tulevaisuus muodostuu. Oman laatikon perustuksiin ei kaivauduta, oppia ei kyseenalaisteta, venettä ei keikuteta. Muista laatikoista heitettyjä kyseenalaistuksia lyödään vastapalloon kevyillä leimoilla: EU-kriitikko, viherpiiperö, kommunisti, turbokapitalisti, seteliselkärankainen, valtion elätti, maailmanlopun kätilö.

Kriittistä keskustelua ei käydä perusasioista ja -oletuksista

Laatikoissa käydään hyvinkin syvällistä ruodintaa satakerran toiminnan vaikutuksista lehmän päästökertoimiin, komission asetusluonnoksen kuudennen pykälän viidennen momentin tulkinnasta ja liipottimen laakereiden kestävyydestä. Kahteen asiakokonaisuuteen laatikoiden sisältä on kuitenkin vaikea tarttua: perustusten pitävyyteen ja kompromissien tarpeeseen.

Esimerkiksi markkinoiden toimintaan suhtaudutaan eri laatikoissa hyvin eri tavoin. Otetaan esimerkkinä yksi laatikko: markkinaliberalistit. He nojaavat vallalla olevaan uusklassiseen tai jopa ortodoksiseksi nimettyyn talousteoriaan, jonka mukaan hinta koordinoi kysyntää ja tarjontaa markkinoilla ja kertoo kaiken tarpeellisen voimavarojen kohdentamiseksi sinne, missä niille on saatavissa tuottoa. Kaikenlainen markkinoiden toimintaan puuttuminen on pahasta ja markkinat ratkaisevat kyllä kaikki ongelmat, kunhan niiden ratkaisemiselle vain tulee kysyntää ja siten tuottoa.

Onko markkinatalous osa ratkaisua vai ongelmaa?

Mutta miksi markkinat eivät sitten ole ratkaisseet ympäristöongelmia ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta markkinoille osallistuvien keskuudessa? Tai nälkäongelmaa ja ihmisoikeuksien polkemista markkinahyödykkeitä tuotettaessa? Kun antibioottiresistenssi on koko ihmiskunnan tasoinen suuri uhka, miksi maailman ehdoton eliittimaa Suomi ei nauti maailman korkeimmista kotieläintuotteiden tuottajahinnoista?

Koska markkinat eivät toimi. Yhteiskunnallisille ongelmille kuten ympäristön tilalle, sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle tai ihmisoikeuksille ei ole olemassa markkinoita, vaikka hinta niille voitaisiinkin jotenkin määrittääkin. Markkinatoimijat eivät myöskään käyttäydy oletetun rationaalisesti. He käyttäytyvät rajoittuneen rationaalisesti, vaihtoehtoja epätäydellisesti vertaillen, laiskasti ja tunteellisesti, tapojensa orjina ja nykyhetkeä tuijottaen. Parantumaton virtsatietulehdus kymmenen vuoden päästä on pienempi juttu kuin halpa antibioottiliha tänään. Viisi miljoonaa ilmastopakolaista Suomeen 2040-luvulla on pienempi juttu kuin fossiilitaloudesta luopuminen 2020-luvulla.

Kaikki yhteiskunnallinen toiminta rakentuu erilaisten perustusten päälle: arvojen, uskomusten, käytänteiden, sopimusten, valtasuhteiden, selitysmallien sekä näistä kumpuavien rajoitteiden ja kannusteiden varaan. Monet näistä instituutioista ovat vakaita, hyvin hitaasti muuttuvia, kuin oksistoaan hitaasti laajentavia vanhoja puita, joiden latvustot heiluvat maailman tuulissa. On aivan turha perustaa työryhmiä, nimittää selvityshenkilöitä tai teettää tutkimuksia puun latvojen huojuntaliikkeestä tai oksiston haarautumisesta, jos todellinen ongelma on juuristossa. Usein hoidetaan oireita eikä ratkota juurisyitä. Yksityiskohtiin uhrattu energia kuitenkin vain vahvistaa olemassa olevan ruokajärjestelmän polkuriippuvuutta, koska yleensä monimutkaisuus kasvaa ja sääntely lisääntyy.

Perusongelmista on puhuttava: markkinoiden epätäydellisestä toiminnasta, luonnon köyhtymisestä, heikosta huoltovarmuudesta ja kasvavan keskinäisriippuvuuden riskeistä, keskittymisen aiheuttamista ongelmista, erilaisista pelisäännöistä saman vapaakauppa-alueen markkinatoimijoilla, lisääntyvän sääntelyn kyvyttömyydestä ratkaista ongelmia. Näihin tarttumiseksi eivät kuitenkaan yleensä riitä poliittiset, taloudelliset eivätkä älylliset voimavarat yhteiskunnallisen toiminnan kvartaalipainissa.

Kriittistä keskustelua ei käydä kompromissien ja erilaistamisen tarpeesta

Laatikoiden sisältä ei päästä käsiksi myöskään kompromisseihin. Hyvä esimerkki tästä on kestävä kehitys. Pelkistetään se alkuperäiseen kolmeen ulottuvuuteen: taloudelliseen, ympäristölliseen ja sosiaaliseen kestävyyteen (kulttuurinenkin on olemassa). Taloudellinen kestävyys tarkoittaa sitä, että toiminnan täytyy olla taloudellisesti kannattavaa, jotta sillä olisi jatkuvuutta. Kukaan ei harjoita pitkään kannattamatonta toimintaa eikä ilman tuotto-odotusta tehdä uhrauksia, investoida henkeen ja aineeseen. Ympäristöllinen kestävyys tarkoittaa sitä, että ihmisen toiminnan pitää kuormittaa ympäristöä mahdollisimman vähän. Tiukimmassa tulkinnassa luontopääoma ei saisi vähentyä lainkaan eikä luontoon saisi kajota, mutta siinä ajattelussa ihmistä ei nähdä osana luontoa vaan sen ulkopuolisena pahana, ikään kuin avaruudesta tulleena muukalaisena, joka vain tuhoaa. Sosiaalinen kestävyys tarkoittaa sitä, että toiminnan täytyy noudattaa lakeja, olla sosiaalisesti oikeudenmukaista ja hyväksyttävää eikä se saa vaarantaa ihmisten terveyttä.

Ajan saatossa ulottuvuuksien painoarvo on vaihdellut. Pitkään huomio oli taloudessa – myös Suomen ruokajärjestelmän tapauksessa. Ympäristöulottuvuutta ei kaikilta osin tunnettu eikä se rajoittanut toimintaa. Lietelantaa levitettiin hangille, ojat kaivettiin jokiin ja järviin saakka ja erilaisia aineita käytettiin vapaamielisesti. Talouslaatikko hallitsi maailmaa, osin myös sosiaalinen laatikko, kun viljelijöille säädettiin työeläke ja lomaoikeus ja tuki porrastettiin heikompia alueita ja pientiloja suosien. Sitten ympäristölaatikko valloitti kestävyyden. Alkoi sääntelyn kultakausi, jolle ei loppua näy.

Kestävän kehityksen käsite on hieno, mutta sen perimmäinen ajatus hukkuu usein. Suomen ruokajärjestelmän toiminta on aidosti kestävää silloin, kun taloudellinen, ympäristöllinen ja sosiaalinen kestävyys toteutuvat yhtä aikaa ja tasapainoisesti. Mitä se on? Monessa laatikossa aivot nyrjähtävät tällaisen haasteen edessä. Tuollaisen kestävyyden tilan saavuttaminen edellyttää kompromisseja ja syvällistä ymmärrystä koko ruokajärjestelmän toiminnasta sekä kolmen ulottuvuuden sisällöstä. Ekonomistin, biologin, maaperäfyysikon ja -kemistin, ympäristötieteilijän, agronomin, sosiologin, lääkärin, ravitsemustieteilijän ja kansatieteilijän tulee saavuttaa yksityiskohtiin saakka ulottuva yhteisymmärrys siitä, miten homma hoituu. Pappikaan ei olisi porukassa huono lisä.

Kaikkea hyvää ja kaunista ei voi saada yhtä aikaa. Jotta jotakin saadaan lisää, voi olla, että jostain toisesta asiasta joudutaan tinkimään – ajankohtien välillä, alueiden välillä, toimijoiden välillä. Mitä paremmin tämä asetelma ymmärretään ja kuvataan, sitä paremmat edellytykset todelliselle kestävyydelle on olemassa.

Millaiseen maailmanmalliin polku on meidät johtanut?

Laatikoiden vaihteleva valta, eri vaiheissa lukkoon lyödyt panostukset, teknologian ja instituutioiden kehitys, johonkin uomaan uuvahtanut tapamme katsoa maailmaa ja toimia siinä – kaikki ne ovat tehneet polustamme nykyisen kaltaisen. Suomen ruokajärjestelmä ja sen miljoonat työmuurahaiset ovat rakentaneet keon, jota kukaan rakentajista ei ole suunnitellut eikä näe yläilmasta käsin. Keko on silti komea ja vahva.

Monen vakiintuneen ja vankan järjestelmän kovaa ydintä voidaan kutsua regiimiksi. Se on ajan saatossa vakiintunut, lukkiintunut ja hallitseva tapa toimia. Monenlainen liima pitää regiimiä kasassa ja saa sen vastustamaan muutosta. Suomen ruokajärjestelmän regiimin ominaispiirteitä ovat suuri riippuvuus fossiilitaloudesta, keskittynyt panos- ja tuotekauppa, nettotuonti (tuonti on suurempi kuin vienti), tukiriippuvuus sekä tuotantokustannus-, hinta- ja tuoteturvallisuusorientaatio.

Monet ruokajärjestelmän toimijat hyötyvät regiimistä. Kuluttajilta menee ruokaan enää 12 % kulutusmenoista, ruoka on halpaa ja turvallista. Kaikenlaista on saatavissa maailman ääristä saakka. Ruokakauppa on kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti. Osa viljelijöistä pystyy alhaisiin tuotantokustannuksiin: osa taitavuuttaan, osa jättämällä korvausinvestoinnit tekemättä ja jäähdyttelemällä. Jos keskittymisen ehdot passaavat omalla kohdalle ja mittakaavaetuja on mahdollista saavuttaa, regiimin vahvassa sylissä on turvallista olla.

Regiimilogistiikka pystyy kokoamaan verisuoniston lailla hajallaan olevat raaka-aineet jalostuspisteisiin ja pumppaamaan ne tuotteina takaisin hajalleen kulutettavaksi, mutta se ei pysty toimimaan paikallisesti. Regiimilogistiikka toimii ketjussa vertikaalisesti mutta ei horisontaalisesti. Horisontaalitoiminta on rekojen ja eggspressien hommaa. Monipuolisuuden edustajat ovat regiimissä muutenkin heikoilla, koska tuotantokustannussäästöt ovat regiimin polttoainetta. Pientoimijat, paikallistoimijat, monipuolistajat ja ulkoisvaikutusten kohteet eivät tällaista polttoainetta tarjoa. Kestävyysetu ei ole tuotantokustannusetu.

Jokaisessa regiimissä on pientä jatkuvaa muutosliikettä ja joskus regiimi saattaa päivittää itseään imaisemalla aineksia ympäristöstään kuin pyörremyrsky konsanaan. Näin on käynyt osittain muun muassa luomulle ja alkuperäruualle. Jokainen regiimi kuitenkin kypsyy, kangistuu ja kokee ajoittain suurempia käyttöjärjestelmän päivityksiä – saattaapa jopa romahtaa kokonaan ja korvautua uudella. Isompi uusiutuminen on aaltoliikettä: laajentuminen ja vahvistuminen, vakiintuminen ja kangistuminen, liiman höllentyminen ja murtuminen, toimintojen ja rakenteen uudelleenorganisoituminen, laajentuminen ja vahvistuminen jne.

Suomenkin ruokajärjestelmä on käynyt läpi useita uudistumisen syklejä historian saatossa. Parhaillaan regiimi on vakiintumisen, kangistumisen ja köntistymisen vaiheessa. Se näkyy esimerkiksi monipuolistumisen harvinaistumisena maatilojen strategioissa. Seuraava vaihe olisi järjestyksessä regiimin liiman höllentyminen ja murtuminen, uuden alku. Silloin nyt marginaalissa tai muhimassa oleville uusille asioille saattaa avautua joko tie uuden regiimin sydämeen tai liitospinta nykyisen siivelle, jos muutos jää pienemmäksi päivitykseksi.

Maailmanmallin muutos ja pienempiä muutosaihioita

Tulevaisuus asettaa Suomenkin ruokajärjestelmän polvilleen monien sellaisten haasteiden eteen, joiden ratkomisessa edellä kuvattu tapa harjoittaa kriittistä ajattelua on välttämätön ja jotka saattavat siirtää nykyisen regiimin muistojen puutarhaan. Ilmastonmuutos heikentää edetessään monien väkirikkaiden alueiden mahdollisuuksia tuottaa lisää ruokaa. Väestö kasvaa näillä alueilla nopeasti. Monet näistä alueista saavat merkittävän osan tuloistaan fossiilitalouden vientituotteista.

Fossiilitalous ja sen tarjoama halpa fossiilienergia on synnyttänyt ilmastonmuutoksen ja ruokkinut osaltaan väestönkasvua. Tulevaisuudessa fossiilitaloudesta joudutaan luopumaan. Ongelmamailla ei ole rahaa ostaa lisäruokaa fossiilitulojen ehtyessä, vaikka sitä voitaisiin muualla tuottaakin nykyistä enemmän. Ilmastopakolaiset lähtevät liikkeelle ja geopolitiikan kompassinneula pyörii pitkään ympyrää. Ilmastopakolaiset ovat yksi oire fossiilitaudista, joka täytyy parantaa. Olemme lainanneet luonnolta ilman korkoja, eikä fossiililainaa voi maksaa koskaan kokonaan takaisin. Luonto voi suostua pieniin luottotappioihin, mutta vaatii vastineeksi luopumista hiilen jatkuvasta pumppaamisesta ilmakehään.

Siirtyminen fossiilitaloudesta bio- ja kiertotalouteen on järisyttävä muutos. Se muuttaa talousmalleja, yhdyskuntarakenteita, valta-asetelmia ja toimintatapoja. Bio- ja kiertotalous ovat hajautuneita toimintamalleja ja talousjärjestelmiä, kun väistyvä fossiilitalous on keskitetyn maailmanmallin ilmentymä. Kivihiili, maakaasu ja öljy saatetaan maailman käyttöön pistemäisistä lähteistä suurten pääomien turvin. Kiertotalouden ainekset ovat hajallaan kaikkialla missä asuu ihmisiä, ja biotalouslähteet ovat hajallaan kaikkialla missä on vihreää.

Bio- ja kiertotalouden lähteistä voidaan ammentaa monissa mittakaavoissa, isoissa ja pienissä. Fossiilitalous kutsuu meitä kuluttamaan, mutta bio- ja kiertotalous kutsuu meitä osallistumaan. Muuten se ei toimi. Vaikka kaupungit ovat fossiilitalouden lippulaivatuotteita, maailmanmallin muutos koettelee myös maaseutua. Uusiutuva lähienergia on monessa maaseutukunnassa vielä vajaakäytössä. Maatalous nojaa vahvasti fossiilipanoksiin ja siirtyminen ravinne- ja energiaomavaraisiin tiloihin, tilaryhmiin tai kyliin vaatii paljon työtä. Bio- ja kiertotaloudella on miljoona ilmentymää, joista osa toki tunnetaan hyvinkin, mutta kokonaisena maailmanmallina ja fossiilitalouden korvaajana edessä on vielä paljon uutta ja opittavaa.

Kaupungit ovat kuitenkin maaseutua suuremman haasteen edessä. Niissä kivihiilestä, öljystä ja betonirakentamisesta luopuminen on valtava haaste. Maaseudun matalia taloja on helpompi rakentaa puusta kuin kerrostaloja. Lisäksi luopuminen rajattoman kasvun ajatuksesta koettelee erityisesti kaupunkeja. Kun fossiilipössyttelyn haitalliset ulkoisvaikutukset on jätetty hinnoittelematta ja luonnolta lainatusta fossiilipääomasta ei ole maksettu korkoa, halpa energia ja materia ovat sallineet ajatuksen rajattomasta kasvusta. Uusiutuvan ja kiertävän materian maailma on rajallinen. Siirtyminen kulutustaloudesta kohtuutalouteen kurjistaa kaupunkeja, jotka ovat kulutus- ja hallintokeskuksia.

Lopuksi

Yksittäinen viljelijä tai ministeri on regiimin edessä voimaton. Jotta regiimi voitaisiin vaihtaa tai sitä voitaisiin merkittävästi muuttaa, tarvitaan juoni, yhteinen sotasuunnitelma. Aikajänne on pitkä, muutama vuosikymmen. Sinä aikana hallitukset vaihtuvat, sukupolvetkin.

Työtä on silti tehtävä väsymättä. Ei sovi lähteä liikkeelle vanhan maailman ja rakenteen asettamista rajoitteista vaan uuden maailman tarjoamista mahdollisuuksista. Sellaista työtä täytyy tehdä myös Pirkanmaan ruokajärjestelmän tulevaisuuden eteen. Kaikenlaisia langanpäitä on kokeeksi vedettävä ja tulevaisuutta on uskallettava katsoa silmiin.

Kirjoittanut:

Tuomas Kuhmonen
tutkimusjohtaja
Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto