Vieraskynässä hyötykasviasiantuntija, tietokirjailija Joel Rosenberg pohtii syötävien metsäpuutarhojen mahdollisuuksia ja esittelee samalla sellaisen perustamiseen tarvittavia periaatteita. Onko metsäpuutarha tulevaisuudessa arkinen näky?
**********************
Viime aikaiset tapahtumat, pandemia ja sota Euroopassa, ovat saaneet monet Suomessakin pohtimaan omavaraisuutta, ruokaturvaa ja maatalouden toimivuutta. Uutisissa puhutaan lannoitteiden kallistumisesta, energian sekä raaka-aineiden toimitusvaikeuksista ja spekuloidaan kuinka “Suomisaari” pärjäisi jos Ukrainassa käytävä sota leviäisi Itämerelle. Tässä kirjoituksessa pohditaan varautumista ja muutoksiin sopeutumisesta ruokaa tuottavien puiden ja -pensaiden sekä syötävien metsäpuutarhojen avulla.
Luonto ei tarvitse ulkoisia tuotantopanoksia
Kuvitellaan Suomi ja tulevaisuus, jossa ulkomaisia tuotantopanoksia kuten öljyä, monia lannoitteita tai torjunta-aineita ei olisi saatavilla. Miten Pirkanmaalla ja Suomessa tuotettaisiin ruokaa ilman niitä?
Ruokaomavaraisuuden perustana ovat viljava maa ja kasvit. Ne voi ajatella ensisijaisina “tuotantovälineinä”, jotka valmistavat ihmisille ja eläimille syötävää. Kasvit kasvavat mainiosti ilman ihmistä tuottaen monenlaista hyvää, mutta tuottavat enemmän ja meille sopivampaa satoa jos avustamme eli viljelemme niitä. Viljelytoimia ovat esimerkiksi kasvilajien ja lajikkeiden valinta sekä kasvutekijöiden kuten veden, lämmön ja ravinteiden optimointi. Viljelytoimien ja ulkoisten tuotantopanosten määrä korreloivat usein sadon määrän ja laadun kanssa.
Maailmalla on herätty joidenkin viljelytoimien sivuvaikutuksiin ja alussa mainittuihin riippuvuuksiin. Haitallisia sivuvaikutuksia ovat muun muassa eroosio eli viljelymaan häviäminen veden ja tuulen mukana, hiilen vapautuminen käännetystä ja paljaana pidettävästä maaperästä sekä hyönteiskato. Suuri riippuvuus fossiilisista polttoaineista ja torjunta-aineista tuottaa kasvihuonekaasupäästöjä ja epävakautta eliöyhteisöihin. Valtavirtainen yksivuotisten lajien monokulttuuriviljely on myös todettu hauraaksi ja ihmisen jatkuvasta hallinnoinnista riippuvaiseksi.
Toteutuipa “Suomisaari” tai ei kannattaa ruoantuotantoa ja energian saantia miettiä monelta kantilta. Ehkäpä sadan vuoden kuluttua Suomen pelloille on tehty uusi isojako, “ihmisillejako” ja viljavainiot ovat kehittyneet pienten metsäpuutarhojen tilkkutäkiksi, uudenlaiseksi kulttuurimaisemaksi ja arvokkaaksi perinnöksi tuleville sukupolville.
Viljelyn ongelmiin on löydetty monia ratkaisuja. Useat niistä ovat sellaisia, joita luonto itse käyttää luodessaan tasapainoisia ja kestäviä ekosysteemeitä. Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi maan pitäminen kasvipeitteisenä (luonnossa ei juuri paljasta maata näe), maan kääntämisen vähentäminen, usean lajin viljely samassa tilassa sekä monivuotisten kasvien viljely yksivuotisten joukossa tai niiden sijaan. Luonnosta löytyy monia toimivia malleja viljelyssä sovellettavaksi – luontohan osaa tuottaa viljavuutensa ja kukoistuksen itsestään. Mietitäänpä vaikka jääkauden jälkeistä Suomea aluetta: soraa, savea ja kalliota vailla elämää. Kasvi toisensa perään on yhdessä mikrobien ja vuosituhansien kanssa muodostanut multakerroksen, jossa viljelemme.
Kotimaisia saksanpähkinöitä.
Luonto ei käytä ulkoisia tuotantopanoksia, kuten ei juuri skenaariomme “Suomisaarikaan”, on siis otettava mallia luonnon toiminnasta. Tieteenala nimeltä agroekologia tutkii tutkii juurikin ekologisten periaatteiden integrointia viljelyyn. Metsäekosysteemiä ei kukaan kylvä, kastele, kitke tai lannoita ja semuuttaa silti valtavasti tehokkaasti auringonvaloa biomassaksi ja monimuotoiseksi elinympäristöksi.
Miten siis viljellä kuin metsä?
Syötävä metsäpuutarha (engl. Edible forest garden) on vanha viljelymenetelmä, joka on lähtöisin maapallon trooppiselta kasvillisuusvyöhykkeeltä. Se on eräs agroekologian sovelluksista ja ottaa mallia metsäekosysteemin toiminnasta. Globalisaation parhaita puolia on hyvien käytäntöjen siirtyminen alueelta toiselle ja niiden soveltaminen. Myös Euroopassa ja Suomessakin kokeillaan jo syötävien metsäpuutarhojen kasvattamista. Kyse on peltomittakaavan viljelyä pienimuotoisemmasta tavasta tuottaa ravintoa ja muita hyödykkeitä – puutarhaviljelystä, joka on mahdollista vaikka öljyhanat sulkeutuisivat ja traktorit seisoisivat halleissaan.
Syötävä metsäpuutarha eli hyötymetsäpuutarha koostuu monivuotisista kasveista; puista, pensaista, köynnöksistä ja useista ruohovartisista hyötykasvilajeista, joita kasvatetaan toistensa lomassa kokonaisuutena. Ei kuitenkaan synkkänä metsänä, vaan harvan metsän kerroksellista rakennetta mallintaen. Kaikissa metsäpuutarhan kerroksissa voi kasvaa syötävää, puiden latvusten väleistä on päästävä valoa myös maanpinnalle, jossa ruohovartisten kasvien kenttäkerros tuottaa osan sadosta. Tässä hyötykasviyhteisössä voi olla mukana hedelmäpuita, marjapensaita, pähkinäkasveja sekä monivuotisia lehtivihanneksia. Ja jos oikein palaamme omatarveviljelyn suuntaan on myös metsäpuutarhan tuottama rehu, punontamateriaalit, polttopuut, lääkekasvit ja muut tarveaineet nähtävä osana sen satoa.
Suomessa ei oikein vielä olla hyödynnetty puiden täyttä potentiaalia ruoantuotannossa. Jo poikkeustilaa ennen on hyvä muistaa, että hedelmä- ja pähkinäpuut voivat tuottaa ruokaa satoja vuosia ilman kummempaa hoitoa. Kauppojemme omenoista muuten vain noin 17 % on kotimaisia, pähkinöistä 0 %. Ennen saarelle muuttoa olisi osuuksia syytä nostaa. Ilmastonmuutos auttaa asiaa ja hyötykasvivalikoimamme onkin sen myötä kasvanut. Voisimme myös opetella hyödyntämään paremmin luonnonvaraisen pähkinäpensaamme satoa, joka oli aikoinaan tärkeässä roolissa keräilytaloudessa. Isopähkinäisemmät ulkomaiset hasselpähkinälajikkeet ovat alkaneet menestyä viime vuosina Etelä-Suomessa, samoin käsittämätön uutuus – saksanpähkinäpuu. Jyväskylässä kasvavat kaksi puuta nimittäin tekivät oikeita saksanpähkinöitä syksyllä 2021 ja Ahlmanin puutarhaan ollaankin tämän rohkaisemana istuttamassa pari samanlaista.
Myös ruohovartisten joukossa on satoja monivuotisia syötäviä lajeja. Syötäviä köynnöksiäkin löytyy jokunen sortti, ne versovat maan pinnalta ylös metsäpuutarhan latvuksiin ja ikään kuin sitovat tarhan kokonaisuudeksi. Metsäpuutarha tarvitsee mukaan myös luonnonkasveja sekä erilaisia puutarhaekosysteemin toimintoja
Hyötymetsäpuutarha tuottaa syötävää ja muita hyödykkeitä, parantaa monimuotoisuutta ja sitoo hiiltä.
hoitavia tukikasveja. Nämä kasvit hoitavat ison osan puutarhatöistä vähentäen ihmistyön ja ulkoisten tuotantopanosten tarvetta. Keskeisiä kasvien suoraan tai niiden houkuttelemien eliöiden välityksellä tekemiä töitä ovat tuholaistorjunta, mikroilmaston parantaminen, kosteuden pidättäminen ja lannoitus, aivan kuten luonnossakin. Syötävä metsäpuutarha on runsas ja dynaaminen paikka, joka on täynnä elämää ja lajien välisiä hyödyllisiä vuorovaikutussuhteita. Se on monessa mielessä yksilajisen ja ihmisestä riippuvaisen viljapellon vastakohta.
Ihmisen kokoisia puutarhoja
Syötävä metsäpuutarha ei sovellu koneille, mutta tarvitsee ihmisen ohjaavaa kättä. Puutarha, kuten pelto tai parkkipaikkakin muuttuvat metsiksi, jos ne jätetään luonnontilaan. Metsäpuutarhurin tehtävänä on käynnistää syötävä ekosysteemi, valita sopivat lajit, joilla “metsä” rakennetaan, suunnitella istutettavien puiden paikat, miettiä omat satotarpeensa ja hoitaa nuoret taimet lapsuusvaiheen yli satoikään.
Muutoksen kohti syötävää metsäpuutarhaa voi aloittaa tavallisesta takapihan puutarhasta, jossa parin omenapuun vieressä kasvaa herukkapensaita, perennapenkki ja “lattiana” nurmikko. Voimme viedä tällaista puutarhaa satoisampaan, monimuotoisempaan ja hiiltäsitovampaan win-win-win -suuntaan seuraavalla tavalla:
1. Monipuolistetaan kasvilajistoa korvaamalla osa nurmikosta syötävää tuottavilla perennoilla sekä maanpeitekasveilla.
2. Höllennetään suhtautumista siistiin nurmikkoon jättämällä osa leikkaamatta ja antamalla sen niityttyä, jolloin hyötyhyönteiset saavat ruokaa kukkivista kasveista.
3. Huolehditaan perennapenkin pitkästä kukintajatkumosta istuttamalla siitepölyä ja mettä tuottavia lajeja, jotka kukkivat alkukeväästä pitkälle syksyyn.
4. Tarkastellaan vanhaa perennapenkkiä ja ällistytään uusista kokkailumahdollisuuksista sieltä löytyvillä tutuilla, mutta ravintomielessä tuntemattomilla koristekasveilla. Kuunliljat, ukonkello, syyspäivänhattu, päivänliljat, ja kotkansiipi ovat syötäviä perennoja, joilla on pitkä käyttöperinne kaukomaiden keittiöissä.
5. Monipuolistetaan hedelmäpuukerrosta, joko uusilla puilla tai varttamalla vanhoihin uusia, aikaisin ja myöhään kypsyviä lajikkeita.
6. Istutetaan lisää erilaisia marjapensaita, joilla pidennetään ja monipuolistetaan satokautta.
7. Kokeillaan köynnöksien kasvatusta seinää, aitaa ja puunrunkoa vasten sekä maanpeitekasveina.
8. Hahmotellaan puutarhaan selkeät kulkuväylät, jottei tiivistetä maata hyötykasvien juuristoilla tai tallota niitä.
9. Istutetaan puutarhan “työpaikoille” moniosaajia, kasveja, jotka suorittavat useita eri tehtäviä: houkuttelevat pölyttäjiä, ovat syötäviä, kauniita, peittävät tehokkaasti paljaan maan tai toimivat tuulensuojina.
10. Korvataan sadon mukana poistuvia ravinteita istuttamalla typensitojapuita ja -pensaita sekä pissaamalla säännöllisesti puutarhaan. Katetaan maata haketetuilla oksilla, eikä viedä biomassaa pois tontilta.
11. Nautitaan jäljelle jääneestä pienestä nurmikkotilkusta, uusien kasvien tuomista kokemuksista sekä työstämme luonnon ja oman hyvinvointimme hyväksi.
Ulkoisten resurssien hiipuessa siirrytään enemmän lihastyöhön ja älykkääseen suunnitteluun, jotka fossiiliset polttoaineet ja koneet ovat tehneet osin tarpeettomiksi. Siirtymä käy koneellisesta hehtaari-tonni mittakaavasta ihmisenkokoiseen aari-kilo mittakaavaan päin. Syötävässä metsäpuutarhassa toimimme luonnon tavoin: käytämme tilaa korkeussuunnassa, hyödynnämme koko pitkän kasvukauden satoaikana, pyydystämme ilmakehän typen istuttamalla esimerkiksi matalana pidettäviä tervaleppiä sekä tyrni- ja hernepensaita. Huomioimme pölyttäjät, loispistiäiset ja maaperämikrobien halun elää symbioosissa runsaan kasvilajiston kanssa, ne auttavat meitä ennen pitkää saamaan paremman sadon.
Toipilaasta satoisaksi ekosysteemiksi: metsäpuutarha kasvaa
Ja lopuksi tunnustus: olen istuttanut pellolle puita. Syksyllä 2010 ryhdyin muuttamaan esi-isieni raivaamaa tukikelpoista peltoa syötäväksi metsäpuutarhaksi. Halusin tuon kymmenen aarin tilkun sitovan enemmän hiiltä, olevan elinympäristö tutuille ja tuntemattomille lajeille sekä tuottavan satoa ilman koneita, öljyä ja kaukaa tuotuja lannoitteita. Nyt reilun kymmenen vuoden jälkeen voin todeta muodonmuutoksen olevan hämmästyttävä. Metsäpuutarhani on kaunis ja elävä, kuitenkin toipilas vielä. Se on elpymässä vuosikymmenten traktoreilla jyräämisen, kyntöjen, ruiskutusten ja kaura-ohra-kierron vaurioista satoisaksi ekosysteemiksi. Omenoita ja hasselpähkinöitä tulee jo, samoin erilaisia marjoja ja monenlaisia vihanneskasveja. Voisin myös periaatteessa ampua lepän houkutteleman pyyn tai uteliaan metsäkauriin. Alkuvuosien suunnittelun, perustustöiden, istutusten ja pikkutaimien hyysäämisen jälkeen puutarhatyö on omalta kohdaltani muuttumassa yhä sadonkorjuupainotteisemmaksi ja tittelini enempi keräilijä-metsästäjäksi viljelijän sijaan. Metsäpuutarhani panos-tuottosuhde paranee vuosi vuodelta. Peltotilkusta muodostuu ajan mittaan savanni, jolla laidunnan, sokkelo lapsien leikkiä ja kaunis paikka, josta nauttia puolison kanssa – sekin on satoa.
Toteutuipa “Suomisaari” tai ei kannattaa ruoantuotantoa ja energian saantia miettiä monelta kantilta. Ehkäpä sadan vuoden kuluttua Suomen pelloille on tehty uusi isojako, “ihmisillejako” ja viljavainiot ovat kehittyneet pienten metsäpuutarhojen tilkkutäkiksi, uudenlaiseksi kulttuurimaisemaksi ja arvokkaaksi perinnöksi tuleville sukupolville.
Joel Rosenberg
Joel Rosenberg opettaa syötävän metsäpuutarhan viljelyä ja on tehnyt kirjan pähkinöiden kasvattamisesta ilmastonmuutoksen Suomessa.
