Lähellä tuotetun ja sesongin mukaisen ruoan suosio on kovassa kasvussa. Lähiruoka näkyy elintarvikebrändien ja ruokakauppojen markkinointikampanjoissa, life-style -bloggaajien ja lehtien sivuilla sekä fine dining -ravintoloiden menuissa.

Haluamme turvallista, paikallista ja tuoretta ruokaa, jonka tuottaminen tukee paikallista taloutta. Toivomme myös, että lähiruoan kuljetukseen, säilytykseen ja pakkaukseen kuluisi mahdollisimman vähän luonnonvaroja. Hallitus hyväksyi lähiruokaohjelman vuonna 2013. Ohjelman tavoitteena on ollut lisätä lähellä tuotetun ruoan tuotantoa, arvostusta ja osuutta julkisista hankinnoista.

Ostetaanko lähiruokaa nyt oikeasti aikaisempaa enemmän, vai onko kyseessä vielä toiveajattelu ja hyveellinen markkinapuhe?

Ruoan paikallisuus- ja kotimaisuusasteen arviointi ei ole yksiselitteistä. Tiedämme ainakin, että elintarviketuonnin arvo ulkomailta Suomeen on kasvanut kolmessa vuosikymmenessä viisinkertaiseksi ja viennin arvo kolminkertaiseksi. Tuonnin arvo on jo samaa kokoluokkaa kuin koko Suomen maatalous- ja elintarvikesektorin tuotos.

Toisten laskelmien mukaan suomalaisten kuluttaman ruoan kotimaisuusaste volyymilla mitattuna olisi 80 %. Tämä luku vaikuttaa epärealistiselta, kun sitä verrataan tuonti- ja vientilukuihin. Tuotantopanoksissa, kuten lannoitteissa, polttoaineissa ja työkoneissa, olemme pitkälti tuontiriippuvaisia.

Aluetaloudellisia vaikutuksia 2013 selvittäneen kyselytutkimuksen mukaan noin puolet Pirkanmaalla tuotetusta ruoasta myydään maakunnan sisällä. Tämä luku sisältää myös isoihin tukkuihin, jalostavaan teollisuuteen ja muiden maatilojen raaka-aineeksi myytävät maatilatuotteet. Pirkanmaan elintarvikesektori ostaa lihaa lukuun ottamatta valtaosan raaka-aineestaan maakunnan ulkopuolelta. Kuntien hankintayksiköt tekevät yli 90 % elintarvikeostoistaan isojen tukkujen välityksellä muualta.

Näiden lukujen valossa lähiruoaksi mielletyn tuotannon osuus näyttää rahamääräisesti vielä hyvin pieneltä. Ostamme tuntuvan osan ruoastamme ulkomailta ja kotimaisesta tuotannosta valtaosa liikkuu isossa teollisessa koneistossa tunnistamatta maakuntien rajoja.

Ruokajärjestelmämme on teollistunut ja kansainvälinen, eikä ruokamarkkina ole järin kiinnostunut ruoan alkuperästä tai ilmastokestävyydestä. Maatilasektorin kannattavuus on nykyisellään umpisurkea. Pienet perinteiset tilat lopettavat. Vientiin, automaatioon ja mittakaavaetuihin investoivat yritykset menestyvät nykyisessä toimintaympäristössä pieniä, paikallisia ja kädentaitoihin perustavia yrittäjiä huomattavasti paremmin.

Maa- ja metsätalousministeriön asettaman Yhteinen Ruokapöytä -työryhmän missiona on saada ”ruoastamme entistä enemmän lisäarvoa ja globaali menestystuote”. Samalla suuret vähittäiskaupat eli Kesko ja S-ryhmä tekevät hurjaa tulosta. Kaikilla ei myöskään ole varaa koostaa ruokakoriaan haluamistaan lähituotteista. Energian, asumisen ja liikenteen kallistuessa ruokaan käytetään vuosi vuodelta pienempi osa tuloista ja myös kotitalouksien velkataakka kasvaa. Monet käyttävät rahansa mieluummin kaikkeen muuhun. Halpa teollinen ruoka takaa siis toisille toimeentulon ja lisää toisten mukavuuksia.

Paikallisen ruokasektorin elinvoima, ruokaomavaraisuus ja lähiruoan saatavuus eivät voi levätä yksin kukkarollaan äänestävän kuluttajan hartioilla. Suomen valtiolla, julkisilla hankkijoilla, suurilla vähittäiskaupoilla ja tukuilla on kollektiivinen osavastuu myös pienten tuottajien toimintaedellytyksistä. Tulevaisuuden markkinatalous on vastuullista ja yhteisöllistä.

Niin kauan, kun ruokajärjestelmää osaoptimoidaan tuotanto- ja hintaperusteisesti, sanelee kilpailu kansainvälisillä markkinoilla menestyjät ja häviäjät. Tarvitsemme vuorovaikutteisempaa ja paikallisempaa ruokajärjestelmän ohjausta ja syvempää yhteistyötä. Muutoin ei kovasti halutun lähiruoan kasvulle näytä olevan aitoa tilausta.