Tässä artikkelissa arvioidaan lähiruoan näkökulmasta, mistä ruokavientiä ja ruokaketjun tulevaisuutta käsittelevässä Seisova Pöytä – pamfletissa ei puhuta.
Suomi tuo ruokaa maahan moninkertaisesti vientiin verrattuna ruoan ulkomaankaupan alijäämän ollessa lähemmäs 4 mrd. €. Vientiponnistelumme näyttävät kansainvälisessä vertailussa hajanaisilta. Suomiruoan imagokärkeä ei ole kirkastettu ja strategisuus uupuu. Satoja miljoonia euroja ruokaviennin kasvua olisi saatavilla, kun vain tunnistaisimme ongelmat ja toimisimme.
Tähän suuntaan argumentoivat Matti Apusen haastattelemat ruokaketjun asiantuntijat SOK:n julkaisemassa pamfletissa. Johtopäätöksenä koosteessa esitetään, että Suomen ruokaketju pääsee kasvu-uralle investoimalla teknologiaan, panostamalla keskitetysti suomiruoan brändäämiseen ja kärkituotteiden menekinedistämisellä, kuten muutkin ovat tehneet. Pamfletin mukaan suomalainen ruokaketju ”toimii tottumuksen voimalla … tuotamme edelleen tehokkaasti massaa ja ajattelemme kiloja silloinkin, kun pitäisi ajatella euroja”. Raaka-aineen ja bulkin tuottamisesta on päästävä kohti lisäarvotuotteita, jotka vastaavat kaupungistuvan, rikastuvan ja yksilöllistyvän maailman muuttuvaan kulutuskysyntään. Muu maailma ostaisi kyllä, jos tietäisi meistä ja meillä olisi enemmän tarjottavaa. Mahdollisuuksia vahvalle suomiruokabrändille nähdään mm. antibioottivapaudessa, järvikalassa, uusissa tuotantoteknologioissa ja vaikeissa olosuhteissa viljelemisessä.
Viennin edistämisen tarpeesta sekä suomituotannon bulkki- ja volyymikeskeisyydestä on vaikea olla eri mieltä. Mutta jotain perustavaa on jäänyt kuulematta, minkä vuoksi pamfletin kokonaiskuva hieman ontuu. Toimintaympäristössämme on liikevoimia, jotka tässä analyysissa eivät kuulu. Lukijan on hyvä huomata, ettei kritiikki tarkoita ruokaviennin vastaisuutta. Antibioottivapaan ja globaalisti edistyksellisen kotieläintuotantomme, järvikalan, tai esim. suomalaisen perunan päämäärätietoinen brändäys sekä jalostusasteen ja viennin kasvatus ovat tärkeitä tavoitteita monestakin näkökulmasta.
Ruokamarkkinoiden heikot signaalit eivät kuulu
Kuten VTT:n tiekartat, maalaavat Apusen haastateltavat vahvaa ruokateknistä utopiaa – jatkuvan teknis-taloudellisen kasvun tulevaisuutta – jossa energian, luonnonvarojen ja rahan ongelmia ei tarvitse huomioida, koska teknologia. Asiantuntijoiden kuvaamassa tulevaisuudessa pakkaudutaan sinkkuina keittiöttömiin kaupunkiasuntoihin ja alkutuotanto robotisoidaan tai siirretään teollisiin laboratorioympäristöihin. Ihmiset kasvavat yhä syvemmin kiinni digitaaliseen markkinakoneistoon, joka reagoi esineiden internetin, biohakkeroinnin ja luonnonympäristön herkeämättömän teknisen manipulaation välityksellä heidän ruokamieltymyksiinsä ja terveydentilaansa.
Utopia paljastaa kuuron edistysuskon: sen mukaan ”kautta maailman kuluttajat vaurastuvat ja vaihtoehdot lisääntyvät”. Onko tämä todella näin? Voidaan myös sanoa, että kautta maailman talouskasvu hiipuu ja systeemiset riskit kasautuvat. Miksi pamfletissa ei keskustella esim. ekologisesta jälleenrakennuksesta tai energiatalouden, luonnonvarojen, maaperän, ympäristön ja velkarahatalouden kasautuvista riskeistä? Tunnistetaanko signaalit ihmisten halusta elää luonnollisemmin? Resilienssi, lähiruoka, kestävyysmurros, hajauttaminen, permakulttuuri, monilajisuus, kestävä laidunnus, matalan teknologian innovaatiot, yhteisötalous ja kotitarveviljely ovat utopialle etäisiä käsitteitä.
”Haastateltavat maalaavat ruokateknistä utopiaa, rajattoman kasvun tulevaisuutta. Resilienssi, lähiruoka, kestävyysmurros, hajauttaminen, permakulttuuri, monilajisuus, kestävä laidunnus, matalan teknologian innovaatiot, yhteisötalous ja kotitarveviljely ovat utopialle etäisiä käsitteitä.”
Ville Lähde kommentoi vastaavia ruokautopioita syyskuussa 2019 todeten, että ”tässä tulevaisuudennäkymässä ruoantuotanto muuttuu robottien työksi, irtaantuu maaperästä ja vetäytyy auringon alta keinovalon valaisemiin halleihin. Tämä on johdonmukainen jatke ’luonnosta itsenäistymisen’ ajatuksille, jotka ovat olleet leimallisia parin viime vuosisadan kehitykselle. Mittakaavat ovat kuitenkin hakusessa.”
Teknologia ei ole energiaa
YK:n ja EU:n raporteissa toistuu vahva viesti ruokajärjestelmien pakotetusta murroksesta, koska nykyisten toimintatapojen tehostaminen entisestään ei toimi. Apusen haastateltaville systeeminen muutos tarkoittaa lähinnä teknologista murrosta, joka toteutuu melko muuttumattomassa viitekehyksessä. Visiossa jää vähälle huomiolle se, että nykyinen talousjärjestelmä kuluttaa kasvavasti energiaa ja luonnonvaroja, ja tämän kasvun on päätyttävä. Kulutamme jo nyt liikaa, eikä tutkimuksessa ole nähtävissä merkkejä talouskasvun ja resurssien kulutuksen aidosta irtikytkennästä. Teknologia ei ole energiaa, vaikka haluaisimme. Jos tulevaisuudessa meitä on enemmän, mutta energiaa ja resursseja on vähemmän (sekä absoluuttisesti että per kansalainen), miten realistista on visioida ruoantuotantoa, joka tarvitsee enemmän energiatuotteita ja vähemmän ihmisiä?
Tämä ei tarkoita teknologisen kehityksen kieltämistä, vaan realistista käsitystä teknologian, energian ja luonnovarojen suhteesta.
Ruokajärjestelmämme, etenkin vauraissa maissa, on kasvun myötä kyennyt vähentämään ihmistyön tarvetta ja korvannut sen konevoimalla, fossiilisella energiasyötteellä ja ulkoisilla panoksilla. Teollista (produktionistista) ruokaketjua on tehostettu kaikin mahdollisin keinoin väestön kasvaessa ja siirtyessä pientuotannosta kaupunkeihin. Tehokkuuden hintana on ollut haurauden, hävikin ja systeemisten riskien lisääntyminen: ruokaketjuun on kasautunut polkuriippuvuuksia aiheuttavia rakenteita, jotka Ville Lähteen sanoin lisäävät ”haavoittuvuutta, kun häiriöt voivat levitä nopeasti globaalien yhteyksien kautta. Leviämistä torjuvia puskureita on vähemmän… Tutkimuksessa toistuu näkemys, että taloudellisesta näkökulmasta tehokkaana pidetty työnjako ruokkii globaalia eriarvoisuutta ja on epävakauden lähde.” Yleistä tietoa on, että maaperän ja kalakantojen ylihyödyntäminen pahenee vuosi vuodelta. Samalla tarvitsemme 20–50-kertaisen määrän energiaa verrattuna tylsään, vanhanaikaiseen pienviljelyyn eläinten, ihmistyön, agroekologisen perinnetiedon ja yksinkertaisten työvälineiden avulla (ks. kuva).
”Systeemisten riskien realisoituessa arvot murtuvat ja polut katkeavat. Voiko kulttuurinen muisti alati vaihtuvista ajoista ja historian epäjatkuvuudesta olla vahvuutemme, joka saa suomalaiset vuodesta toiseen marjastamaan, kokemaan katiskoita ja hoitamaan kotitarveviljelmiään?”
Velkariskin ja energiaristiriidan ohella ruokatekninen utopia on toki sellaisenaan todellisuudelle vieras. Kuka haluaa laboratorioruokaa oikean ruoan sijasta? Kaipaammeko mielitekojen mukana muuttuvaa 100.000 elintarvikkeen valikoimaa, teollisesti palvelumuotoiltuja elämyksiä ja klikkaushoukutuksia? Kenties voidaksemme hyvin tarvitsisimmekin suhteellista vapautta näistä ylikuumentuneen kulutusyhteiskunnan hinnakkaista lopputuotteista. Hyvinvoinnin perustana on elävässä maaperässä kasvanut ruoka tai sellaisella ruokituista hyvinvoivista kotieläimistä jalostetut eläintuotteet ja osallisuus sosiaalisesti merkityksellisessä ruokakulttuurissa. Tätä ei voi korvata sovelluksella, joskin auttaa voi.
Voitaisiinko kasvua saada myös kotimarkkinoilta?
Apusen koosteessa kotimarkkinakeskeisyyttä pidetään Suomen ruokaketjun heikkoutena. Myös luomumyönteisyys ja geenimuunteluun kohdistuva varovaisuus saavat viileän vastaanoton. Mutta mitä jos kotimarkkinakeskeisyys ja varovaisuus ovatkin vahvuuksia systeemisten riskien realisoituessa, kun arvot murtuvat ja polut katkeavat? Voiko kulttuurinen muisti alati vaihtuvista ajoista ja historian epäjatkuvuudesta ollakin vahvuutemme, joka saa suomalaiset vuodesta toiseen marjastamaan, kokemaan katiskoita ja hoitamaan kotitarveviljelmiään?
Kehittäjien ja strategien kannattaisi globaalimarkkinoiden rinnalla huomioida paikallisten ruokajärjestelmien piilevän potentiaalin, jota ilmentää tehottomuuden paradoksi. Ville Lähteen mukaan ”tarvitaan sellaista systeemistä ’tehottomuutta’, joka on vastoin ruokajärjestelmän perittyä tilannetta”. Tämä voi tarkoittaa esim. tavoitetta sujuvoittaa ”tehottomien” perheviljelmien, pientuottajien ja paikallisten jalostajien työtä kotimarkkinoilla. Vuorovaikutuksellinen kotimarkkina, jota kestävyysmurros vahvistaa, on niille avainasemassa. Ruokateknistä utopiaa ja vientiä korostamallamalla näiden tuhansien tilojen potentiaali jää helposti näkemättä, jos kannustamme niitä muottiin, joka sopii vain vähemmistölle.
Toinen esimerkki on laajasti harjoitettava kotitarveviljely. Merkittävä osa suomalaisista osallistuu jonkinlaiseen kotitarveviljelyyn joko terapeuttisista, gastronomisista, esteettisistä tai ruokaturvaan liittyvistä syistä. Rahaa ei liiku ja tuottavuudesta ei voida edes puhua. Pienetkin logistiset ja kaupalliset tehostamiset kotituotannossa voivat merkittävästi vähentää sekä ruoantuotantoon tarvittavaa maa-alaa, resurssisyötettä että tuonnin tarvetta. Jakamistalous tarjoaa tähän lukuisia innovaatiopolkuja.
Tulevaisuudentutkija Tuomas Kuhmosen arvion mukaan vallitseva ruokajärjestelmä voi saada rinnalleen toisen, ”vuorovaikutusohjautuvan” järjestelmän, jota ”ilmentävät ruokajärjestelmät ovat nopeassa kasvussa kehittyneissä teollisuusmaissa.” Kotimarkkinoiden uusiin innovaatioihin tarvitaan silti yhtä lailla mittavia ponnistuksia. Ilman investointeja ja strategista keskustelua eteneminen on liian hidasta.
Tästä lähestymistavasta saamme kaksi toisiaan tukevaa eri tason strategiaa. Ruoan ulkomaankaupan alijäämää voitaisiin viennin kasvattamisen ohella korjata myös investoimalla tietoisemmin paikallisten ruokajärjestelmien tehostamiseen ja siten vähentämällä tuontia. Paikallinen ruokatalous rakentaa samalla ruokaturvaa, ruokakulttuuria ja voi vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa.
Erillinen keskustelu tarvitaan toki siitä, miten nämä strategiat sovitetaan yhteen ja miten niiden voimasuhteet huomioidaan tasapainoisesti.
Korvaako työ tulevaisuudessa energian ja luonnonvarojen käyttöä?
SITRA:n 2020-luvun keskeisin megatrendi, ekologinen jälleenrakennus, tarkoittaa radikaalia ja pakotettua luonnonvarojen ja energiankulutuksen vähentämistä. Monet lukevat aikakauden merkkejä ja tekevät jo valintoja yksinkertaisemman tulevaisuuden puolesta. Pienemmät asunnot ja kulkuneuvot. Ei kertakäyttötavaraa. Oma puutarha, terveydestä huolehtiminen. Osalla meistä on jo liikaa kaikkea ja silkka ähky johdattaa kohti perusasioita ja tervettä yksinkertaistamista. Useimmilla ei yksinkertaisesti ole varaa kuluttaa enemmän ja enemmän energiatuotteita.
Noidankehä syntyy, kun kulutusähkyn ja velan kertymisen seurauksena energian ja sen avulla tehtävien tuotteiden hinta ei voi enää nousta sellaiselle tasolle, jossa tuottaminen enenevissä määrin kannattaisi. Yksinkertaistuminen ruokkii itseään. Ruokahalua kulutusmaniaan ei saada elvyttämälläkään. Ekologisen jälleenrakennuksen ja kestävyysmurroksen aikakausi haastaa meitä siksi etsimään vähemmän resurssi-intensiivisiä tuotanto-, jalostus- ja jakelutapoja.
Uuden ajan kestävä globaali ruokamarkkina tarvitsee pohjalleen paikallisten ruokajärjestelmien voimistamista. Tämä on vähintään yhtä iso ruokamurroksen teema kuin maailmankauppa ja uudet älyteknologiat. Se voi tarkoittaa myös ihmistyön lisääntymistä ja uusia paikallisia ruokaketjuja teknologisten tuottavuusharppausten ja globaalien tavaravirtojen kasvun sijasta.
Älymaatalous voi siis tarkoittaa myös teknologian ja energian tarpeen älykästä vähentämistä.
